Siis JOO, mä olen kateellinen Annikalle sen poikaystävästä. Tiedän että kaikki edellisen postauksen lukeneet tajusivat sen ja ajattelivat että haa, tuo kirjoittaja on vaan kateellinen sen parhaalle kaverille, niin mä sanon sen nyt selvyydeksi suoraan: niin olenkin.
Kun Annika kysyy: "Oletko sä kateellinen mulle?" tai kuittaa hätäpäiten sanotun kiukkuisen kommentin sanomalla "mut sä olet vaan kateellinen", kiellän tietysti kaiken. Kerran sanoin jopa suoraan, että herää pahvi, eikä se vastannut moneen päivään mun snäppeihin, ja emojit sillä on vähentyneet sen jälkeen. Kun juttelin äidille siitä miten Annikan jatkuva hehkutus Nicosta ärsyttää, äiti sanoi, että mun pitää pystyä olemaan iloinen Annikan puolesta, ja onhan mullakin se Jori (joka todennäköisesti silläkin hetkellä pani jotain tosi kuumaa koripalloilijaa).
Kun Annika kysyy: "Oletko sä kateellinen mulle?" tai kuittaa hätäpäiten sanotun kiukkuisen kommentin sanomalla "mut sä olet vaan kateellinen", kiellän tietysti kaiken. Kerran sanoin jopa suoraan, että herää pahvi, eikä se vastannut moneen päivään mun snäppeihin, ja emojit sillä on vähentyneet sen jälkeen. Kun juttelin äidille siitä miten Annikan jatkuva hehkutus Nicosta ärsyttää, äiti sanoi, että mun pitää pystyä olemaan iloinen Annikan puolesta, ja onhan mullakin se Jori (joka todennäköisesti silläkin hetkellä pani jotain tosi kuumaa koripalloilijaa).
Koska tämä blogi on kuitenkin 100 % rehellinen, niin sanotaan se nyt suoraan: MÄ OLEN KATEELLINEN ANNIKALLE SEN POIKAYSTÄVÄSTÄ.
Noin, nyt se on sanottu.
Noin, nyt se on sanottu.
Ja nyt HOX kaikki lukijat: Mä en ole vähän vertaa, en tipan tipan tippaa, kateellinen Annikalle juuri Nicosta. Siinä on tärkeä ero.
Mä olen kateellinen Annikalle, KOSKA ANNIKALLA ON POIKAYSTÄVÄ JA MULLA EI. Mä en ole kateellinen Annikalle juuri Nicosta. Tärkeä ero. Nico on luiseva latumerkki, jolla on vieläkin aknea, vaikka se on jo yli 20, ja paskat paperit lukiosta, Nico harrastaa muka jääkiekkoa mutta käytännössä pelaa vaan änäriä jollain pleikkarilla, jota se muuten rakastaa noin sata kertaa enemmän kuin Annikaa, joka kuitenkin antaa sille pimperoa jotta voi edelleen pitää Facebookin suhde-statuksensa parisuhteena.
(Ja joo, tiedän että tämä on kamalan ilkeää. Ei tarvitse ottaa jokaista sanaa kirjaimellisesti. Kunhan puran turhautumista.) Mutta siis pointtina: jos Nico on Annikalle kerran niin sairaan ihana, niin miksi Annikan pitää todistaa se joka välissä? Ei oo viikkoa ilman että Instaan ilmestyy pusikuva ja Faceen rakkauspäivitys.
Ja edelleen: mä olen kateellinen. Se on ilmiselvää. En kai mä nytkään istuisi tässä kirjoittamassa paskaa MUN PARHAASTA KAVERISTA johonkin blogiin vaan todennäköisemmin istuisin jonkun komean körilään kainalossa katsomassa romanttista komediaa tai syömässä spagettia samalta lautaselta. Olis mustakin kiva julkaista pussailukuvia Instassa ja snäpätä Annikalle takaisin, että munki poikkis on valmistanut kynttiläillallisen ja osti lahjaksi kylpylälahjakortin ja hieronnan! Ja vaikka en löytäis poikaystävää, vähintään toivon, että ne eroaisivat. Niin, tää on niin kamalan ruma ajatus, yhtä ruma kuin minäkin. Mä vaan jotenkin toivoisin, että me voitaisiin taas puhua jostain muusta kuin Annikasta ja Nicosta. Ja että Annika kysyisi multa joskus, mitä mulle kuuluu, koska se haluais kuulla, eikä siksi, että mä kysyisin siltä takaisin ja se voisi kertoa.
Toisaalta myös pelkään sitä hetkeä, kun Annika kysyy, mitä kuuluu. Pelkään, koska a) voinko mä vastata siihen kysymykseen vilpittömästi, kun tiedän, ettei Annika kysy vilpittömästi? ja b) mitä hittoa mulle edes kuuluu?
Niin, mitä mulle kuuluu?
Ainakin tosiasia on, että mä istun tässä nyt kirjoittamassa blogia enkä tee mitään jännittävää. Niska on jumissa koska asento on huono, mutta en siirry tästä sängyltä pöydän ääreen. Mulla on nälkä. Nälkä on ok. Mulla on myös hiukan jano. Vieressä on täytetty vesipulloa, joten sekin asia ratkeaa, kunhan saan tämän virkkeen loppuun.
Mulla ei ole hyvä mieli. Mun mieliala ei ole hyvä. Mä en ole hyvällä mielellä. Jos sillä nyt on mitään merkitystä. Pulmallinen juttu. Jos mieliala ei ole hyvä, niin onko se sitten paha? Vai voiko siihen väliin jäädä kuplaan kellumaan? Koska siltä musta nyt tuntuu. On paha musta mieliala ja on värikäs hyvä mieliala ja mä seison harmaassa pisteessä siinä keskellä.
Mieliala. Hällä väliä mielellä. Mitääkö kaikesta oikeastaan olla aina jotain mieltä, ja pitääkö mielialankin olla sellainen juttu, että se on joko-tai? Hyvää tai pahaa? Mutta kaikessa hyvässä on aina jotain pahaa ja kaikessa pahassa jotain hyvää. Mun mieliala ei ole hyvä, mutta ei se ole myöskään huono, ei täysin, koska huonolla mielellä ainakin voin olla tyytyväinen itseeni.
Kun viimeksi näin Jorin, yö oli samanlainen kuin silloin jouluna mummolassa, paitsi ettei ollut lunta eikä joen päälle olisi voinut juosta. Olisin silti voinut juosta. Kun pääsin kotiin, äiti piikitteli, että ai olin poikaystäväni kanssa romanttisella iltakävelyllä. Se käski kertoa yksityiskohtia, että mitä kaikkea tapahtui, mutta mitä siihen kysymykseen voi vastata?
Tapahtui kaikkein pahin. Se, ettei mitään tapahtunut. Jori jätti minut tyhjäksi tuijottamaan peräänsä. Miehille selän kääntäminen on uskomattoman helppoa ja kivutonta.
Isää näin eilen. Mutta. En jaksakaan kirjoittaa siitä.
Toisaalta myös pelkään sitä hetkeä, kun Annika kysyy, mitä kuuluu. Pelkään, koska a) voinko mä vastata siihen kysymykseen vilpittömästi, kun tiedän, ettei Annika kysy vilpittömästi? ja b) mitä hittoa mulle edes kuuluu?
Niin, mitä mulle kuuluu?
Ainakin tosiasia on, että mä istun tässä nyt kirjoittamassa blogia enkä tee mitään jännittävää. Niska on jumissa koska asento on huono, mutta en siirry tästä sängyltä pöydän ääreen. Mulla on nälkä. Nälkä on ok. Mulla on myös hiukan jano. Vieressä on täytetty vesipulloa, joten sekin asia ratkeaa, kunhan saan tämän virkkeen loppuun.
Mulla ei ole hyvä mieli. Mun mieliala ei ole hyvä. Mä en ole hyvällä mielellä. Jos sillä nyt on mitään merkitystä. Pulmallinen juttu. Jos mieliala ei ole hyvä, niin onko se sitten paha? Vai voiko siihen väliin jäädä kuplaan kellumaan? Koska siltä musta nyt tuntuu. On paha musta mieliala ja on värikäs hyvä mieliala ja mä seison harmaassa pisteessä siinä keskellä.
Mieliala. Hällä väliä mielellä. Mitääkö kaikesta oikeastaan olla aina jotain mieltä, ja pitääkö mielialankin olla sellainen juttu, että se on joko-tai? Hyvää tai pahaa? Mutta kaikessa hyvässä on aina jotain pahaa ja kaikessa pahassa jotain hyvää. Mun mieliala ei ole hyvä, mutta ei se ole myöskään huono, ei täysin, koska huonolla mielellä ainakin voin olla tyytyväinen itseeni.
Kun viimeksi näin Jorin, yö oli samanlainen kuin silloin jouluna mummolassa, paitsi ettei ollut lunta eikä joen päälle olisi voinut juosta. Olisin silti voinut juosta. Kun pääsin kotiin, äiti piikitteli, että ai olin poikaystäväni kanssa romanttisella iltakävelyllä. Se käski kertoa yksityiskohtia, että mitä kaikkea tapahtui, mutta mitä siihen kysymykseen voi vastata?
Tapahtui kaikkein pahin. Se, ettei mitään tapahtunut. Jori jätti minut tyhjäksi tuijottamaan peräänsä. Miehille selän kääntäminen on uskomattoman helppoa ja kivutonta.
Isää näin eilen. Mutta. En jaksakaan kirjoittaa siitä.
Syömiset 4.1.
Aamupala: kuppi kahvia
Lounas: kuppi kahvia
Välipala: -
Päivällinen: kanakeittoa
Iltapala: ruisleipää ja kurkkua
Lounas: kuppi kahvia
Välipala: -
Päivällinen: kanakeittoa
Iltapala: ruisleipää ja kurkkua
(Ps. Jos joku huolestui yksityisyyteni puolesta, niin kaikki nimet tässä blogissa on muutettu.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti