Salaisuus

Okei, viime teksti oli vähän turhan kärkäs alkuunpolkaisu ja purkaus, mutta nyt homma alkaa oikeasti. Olisi tietysti luonnollista aloittaa vasta vuodenvaihteen jälkeen, kun kaikki muutkin ns. aloittavat uuden elämän, mutta mäpäs otan varaslähdön! Tietysti annan uudenvuodenlupaukseni, mutta enää ei oo päivääkään hukattavaksi.

On itsestäänselvää, etten kerro kenellekään, että musta tulee tähtikirkas. Jollain lailla en tajua sitä. Äiti voisi olla tukena, me voitaisiin jopa laihduttaa yhdessä, se tietää kyllä, mistä on kysymys, mutta jotenkin mä en luota siihen enää sen jälkeen, kun se heitti Lissullakin-on-jo-poikaystävä -läppää kaikille siks, että olin käynyt Jorin kanssa kävelyllä. No, se on eri tarina sitten, kerron ehkä joskus. Ja mummolle se kertoi, että mulla on suolisto-ongelmia, vaikka mä erikseen sanoin, että et sitten kerro niistä kenellekään, et edes mummolle. Niin että ymmärtäisikö se tätäkään, varmaan huutelisi kaikille, että mä ja Lissu ollaan yhteislaihiksella.

Mutta ennen kaikkea siksi mä en kerro sille, ettei se uskoisi mua. Eikä se uskoisi muhun. Näin se keskustelu menisi:

Minä: "Äiti, mä olen ajatellut alkaa vähän keventää."

Äiti: "Miten niin keventää? Kevyestihän me syödään muutenkin."

Minä: "Niin, mutta vähän katsella kiloja. Tiputtaa pikkuisen painoa. Laihduttaa."

Äiti: "Eihän sulla ole mitään tarvetta laihduttaa! Minä se tässä olen, joka pitäisi laittaa kunnon laihdutuskuurille. Oletko kuullut uudesta dieetistä, siitä jossa syödään omena ennen jokaista ateriaa?"

Minä: "Niin mutta on mulla vähän ylipainoa. Ja siitä olisi hyvä päästä eroon nyt tässä vaiheessa, kai säkin tiedät, että nuoruuden ylipaino voi muuttua vanhemmiten vaikeaksi lihavuudeksi."

Äiti: "Niin, mutta sä olet edelleen kasvava ja kehittyvä nuori." (Edelleenkin: täytän kevättalvella 20). "Sulla ei oo mitään tarvetta edes keventää. Tuossa iässähän paino tippuu ihan itsestään, nuorilla aineenvaihdunta on niin nopea vielä, toisin kuin meillä keski-ikäisillä! Haetaanko tänään pitsaa?"

Niin että ei, en ajatellut kertoa äidille. Ostan vaikka omat ruokani sitten. Ja säästän kuntosalikorttiin. Niin, se olis äidille kertomisessa hyvä, että sitten se voisi tukea mua rahallisesti. Mutta oikeasti se nauraisi perseensä irti, jos pyytäisin kuntosalikorttia tai kymppikorttia. "Meidän Lissuko salilla, vaikea kuvitella!" Niin on vaikea kuvitella, kun mua ei oo koskaan kannustettu liikkumaan, pelkästään lytätty jo perheen puolesta, saati koulun, ja sitten joku vielä ihmettelee, miten musta on tullut tällainen plösö.

Annikalle kertoisin muuten, mutta sitä ei ole kiinnostanut mun asiat sen jälkeen, kun se löysi Nikonsa. Tai näennäisesti tietysti kiinnostaa, se kyselee vähän väliä, mitä kuuluu, mutta se kysyy oikeasti vaan, jotta voisi taas kertoa, miten ihana Niko on, miten hellä ja miten komea ja herkkä ja kaikkea mitä muut jätkät ei vaan ole. Mä en tiedä, miten mä kertoisin sille, etten mä halua kuulla koko ajan. Sen jälkeen kun Jori lähti, musta on tuntunut, etten mä kelpaa kenellekään. No, sekin on toinen tarina. Ja se asia muuttuu. Mä kelpaan kaikille sen jälkeen, kun musta on tullut tähtikirkas.

Isälle luonnollisesti en kerro. Pleksin läpi ei koskaan puhuta mistään oikeasta. En usko, että se edes huomaa sitten mitään.

Ainut mahdollisuus olisi mummo, mutta mummoa mä en tahdo huolestuttaa, se ei ansaitse vaarin syövän lisäksi yhtään kannettavaa enää. Mummoa mä pelkään tavallaan. Se on niin lämmin ja pehmeä. Se sanoisi oikeat sanat ja kieltäisi minua jatkamasta. Tiedän, että se kieltäisi jatkamasta. Tai ei kieltäisi, se saisi lopettamaan ennen kuin aloitan, ja siksi en kerro mummolle.

Sekin on ongelmallista, että jos kerron kaikille, että aion laihtua kirkkaaksi ja ihanaksi, niin sitten on noloa, jos se ei onnistukaan. Mutta mä luotan siihen, että se onnistuu, koska mä näen jo sinne asti. Mä olen jo koskenut kirkkautta, joten miten mä voisin ajatella, että maalliset nautinnot, kuten ruoka, olisivat jotenkin tärkeämpiä?

Nälän tunne ei ole kaukana jumaluuden tai jumalallisuuden tunteesta. Tätä samaa tunnetta kristityt kokevat kirkossa ja muslimit pyhiinvaelluksella ja buddhalaismunkit meditoituaan kolmekymmentä vuotta. Täydellinen kirkkaus vaatii puhtautta, ja puhtautta saa vaan, jos tyhjentää kehonsa kaikesta turhasta. En päästä enää rasvaa ja sokeria ja hiilareita mun ja taivaallisuuden väliin. Mä olen jo ollut siellä, ja mä menen sinne lopullisesti. Sitten kaikki näkevät, sitten kaikki sokaistuvat.

Nälkä. Nälkä kalvaa mua, luita, lihaksia. Pyörryttää, mutta enää ei väsytä. Janottaa, mutta se ei haittaa, koska vettä saa juoda niin paljon kuin maistuu, vedessä kaloreita on nolla. Huippaa, mutta se on vain tempautumisen tunnetta. Kohta olen jossain korkeammalla kuin kukaan muu. Istun lattialla ja tunnustelen nälkää kylkiluiden välissä ja nautin siitä. Mun on opittava nauttimaan siitä. Toisilla olkoon kulinaariset nautinnot, joillain kolmansilla seksi, neljänsillä huumeet, minulla nälkä.

Mutta erona kaikkiin syöppöihin ja seksimaanikoihin ja narkkareihin on, että ainoastaan minä pääsen taivaaseen. Musta tulee tähtikirkas, taivaallinen, jumalallinen, puhdas, askeettinen, höyhenenkevyt, ohut, ihana, ja valo paistaa musta läpi.

Kevyt aloitus eli eilisen (29.12.) syömiset:

Aamupala: Yosa-kaurajukurtti

Lounas: 4 dl tomaattikeittoa, raejuustoa

Välipala: porkkana

Päivällinen: porkkana, raejuustoa

Iltapala: Yosa

Liikunta: 6 km lenkki

Tähtikirkas

Jouluaattona mulla viimein napsahti.

Olin jo kaksi päivää ennenkin kuunnellut sitä äidin valitusta. Jo ennen ateriaa se alkoi: "Kauhee ku mä oon niin läski, makkarat oikein löllyy", ja se puristeli vatsaansa joulumekon läpi, kun mummo kattoi pöytää. "Kauhee määrä kaloreita tässäkin, oikein kermaista laatikkoa ja rasvaista lohta ja kinkkua ja oi vielä kermaista vaahtoakin rosollin kanssa, vatsa ei tykkää", se jatkoi koko jouluaterian. Mä olen aina tykännyt jouluruuasta, varsinkin laatikoista ja lohesta, vaikka moni niitä inhoaakin. Mutta jokainen haarukallinen tuntui yhtäkkiä vaikealta, tai ei vaikealta, olis maistunut kyllä, mutta jotenkin väärältä. "Ota Lissu lisää lanttulaatikkoa, sun herkkua, mummo on sua varten vääntänyt", äiti sanoi ja itsekin santsasi, vaikka just oli tuominnut kermaiset laatikot syntinä. Ja se santsasi aterialla toisenkin kerran. Ja mikä vitun Lissu, mun teki mieli kivahtaa sille.

Äiti saattoi vielä kaikki muutkin noloon tilanteeseen, kun selitti, miten läski on ja miten hänen ei pitäisi ottaa enää yhtään kinkkua. Kyllä kaikki se näkee, että äiti on läski! Ja mitä siihen pitäisi sitten sanoa? Nautit sinä Leena nyt vaan jouluruuasta, mummo yritti jotain. Pitääkö sitä toitottaa?

Kaikki varmaan ajatteli, että musta tulee vielä samanlainen, mulle on aina jouluruoka maistunut. 

Ruuan jälkeen luumurahkaa ja kahvit ja konjakit ja Fazerin parhaita. "Aijai kun syötiin raskas ateria ja sitten vielä suklaata perään, tiesittekö miten paljon konjakissakin on kaloreita", äiti jatkoi saarnaansa. Pyysikö se jotenkin anteeksi sillä kaikilta? Halusiko se osoittaa, että tässä ja tuossa on kamala määrä kaloreita ja kyllä hän sen tietää ja tietää ettei hänen pitäisi niitä ottaa kun hän on läski? Konjakkia mulle ei myöskään annettu, vaikka olen jo melkein 20. Mä olen niille vieläkin se pikku Lissu, joka konttasi mummolan lattialla ja pöydän alla ja pöydän alle sille annettiin Pandan konvehteja ja sehän söi hyvällä halulla, äitinsä tytär.

Aterian jälkeen mä kiipesin ullakolle, koska vaan vitutti se koko show. Ja siellä äidin vanhassa huoneessa oli ikivanha viisarivaaka, pölyn peitossa, mutta varmaan ihan toimiva. Se oli ihan kuin viestinä mulle, siis ihan kuin merkki, mun joulun oma jeesuslapsi. Ja mä pyyhin sitä, nielaisin jo valmiiksi angstia ja pettymystä ja surua ja vihaa, ja mä astuin siihen, ja sitten jokin mussa romahti, kaatui, katkesi, kääntyi ympäri.

66,5!

Kuus-kyt-vitun-kuus-ja-puoli-jumalauta!

Mä olen 168 pitkä. Kilot on lähellä senttejä, liian lähellä. Mun teki mieli romahtaa siihen lattialle, mutta ajattelin, että ehkä se vanha paska vaaka vääristää ja tää ei oo totta, ja revin vaatteet pois päältä.

Silti 66 kiloa. No sä söit just raskaan jouluaterian, yritin taas lohduttaa itseäni, ehkä se on vähemmän, paljon paljon vähemmän. Mutta mä tiesin, että se on valehtelua, ja voihan se vanha vaaka vääristää vääräänkin suuntaan.

Mä mietin äitiä sille vaa'alle. Äidin vanha vaaka, ehkä äitikin on nuoruudessaan kasikytluvulla katsellut sitä viisaria ja nähnyt miten se kiekko pyörähtää ja näyttää aina, aina vaan isompaa lukemaa, ja äiti on sen koko ajan tiennyt, mutta se ei ole tehnyt mitään, SE EI OLE TEHNYT MITÄÄN, ja siitä on tullut tuollainen jättiläinen joka joulupöydässä pilaa kaikkien nautinnon selittämällä, miten epäterveellistä jouluruoka on.

Mä olen äitini tytär, mä tiedän sen niin. Me tykätään samoista konvehdeista, me aina tapellaan mintuista ja karpaloista.

Ja mä juoksin alakertaan, otin takin ja kengät, tuutko Lissu katsomaan Ihmeellinen on elämä, sanoin että haluan vähän raitista ilmaa, ja siinä tapahtui viimeinen naksahdus, kun äiti huusi: "Ihan hyvä tehdä pieni lenkki tuollaisen aterian päälle, ettei rasva jämähdä lanteille!" Mummo aloitti ehkä jotain että äläs Leena nyt, mutta mä olin siinä vaiheessa oven suussa enkä enää kuullut. Ja mä juoksin ulos, mä juoksin maantielle ja pellolle ja pellon yli ja joelle ja jäälle asti, mulla oli loputtomasti energiaa, tuntui siltä, ateria nosti happoja kurkkuun. Kiruin minkä kehtasin. Vaikka ei siellä, maaseudulla, ketään olisi ollut kuulemassakaan. Ja mä jäin siihen, lumiselle jäälle, jolla me oltiin joskus luisteltu, kun talvet oli vielä kunnollisia ja kun oli huoleton lapsuus ilman kaloreita.

Jotenkin mä en kai edes ajatellut, kestääkö se jää. Se ei tuntunut yhtään tärkeältä.

Ja kun lumi pisteli polvissa ja pakkanen kutitti keuhkoissa ja jouluruoka poltteli vatsassa ja kurkussa ja räkä valui nenästä ja mun kyyneleet jäätyivät poskille jääkiteiksi ja kuu vain valaisi, kirkkaus tuli.

Kirkkaus!

Sillä hetkellä kaikki oli kirkasta, selkeää, ilman muuta juuri niin.

Lumi jo tuli housuista läpi ja alkoi kirveltää iholla, mutta se kipu tuntui niin hyvältä. Se kai kuului asiaan. Kylmyys viilsi luita kun pysähdyin, mutta sekin tuntui hyvältä. Se tuntui niin oikealta.

Mun lempisana suomen kielessä on tähtikirkas. Se yö oli juuri sellainen, tähtikirkas, taivas täydellisen auki, ja mä olin myös täydellisen auki, ja kirkas, ja jääkidekyyneleet poskilla sittenkin timantteja.

Mun kehostakin tulisi kirkas. Kaikki valo tulisi läpi, ja mä hohtaisin. En enää olisi epäpuhdas tai likainen, en enää täynnä kaikkea mikä ei minuun kuulu, vaan mä olisin yksi hohtava tähti itsekin. Kimalteleva, valoisa, täydellinen, ja kaikki näkisivät sen, ja kaikki katsoisivat mua sokaistuen. Ne eivät enää näkisi sitä kaikkea rumaa, mitä tähän asti.

Kaikki olikin oikeastaan helppoa, yksinkertaistakin.

Musta tuli tähtikirkas.