Kivusta nautintoon

Makaan mummon luona räsymatolla ja tunnustelen nälkää vatsanahan alla. Se on välillä kuin orgasmi, yltyy toisinaan niin kovaksi, että koko mieli tyhjenee. Mutta sikälikin oikein voimakas nälkä on kuin orgasmi, että se on niin lähellä nautintoa. Se on lähellä nautintoa, kun sen tunnistaa ja tunnustaa nautinnoksi. Kun ymmärtää, ettei siinä ole mitään pelättävää - oikein voimakas nälkä on turvallinen tunne, sillä silloin tietää, että on ollut kauan syömättä ja että vaara on yhä kauempana.

Makaan räsymatolla lattialla, silitän sileää vatsanahkaa, joka on päivä päivältä alempana. Ei ole mitään hätää, vatsa, yritän hillitä sitä - tämä on sinun ja minun ja meidän parhaaksemme. Se rauhoittuu, mutta yltyy kouristukseksi taas uudelleen ja ottaa minut valtaansa kuin voimakas orgasmi.

Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän, laulaa Apulanta muistaakseni.

Tulin hiihtolomaksi mummolaan, koska se oli aina tapana - vaikkei tällaisella opiskelupaikattomalla lusmulla tietenkään ole mitään oikeaa lomaa. Tiesin kyllä, mitä siitä seuraa, mutta onneksi me käytiin luistelemassa niin kuin ennen vanhaan, ja pyöriminen pitäen käsistä kiinni sai mut nauramaan, ja kuinka paljon nauraminen kuluttaakaan energiaa! En ole pitkään aikaan nauranut, koska on väsyttänyt. Paljon muuta en ole jaksanut tehdä.

Mummo kyselee, olenko sairas. Se on sitä sukupolvea, joka ei kestä, jos vieraalla ei ole koko ajan jotain syötävää nenän edessä. Kun kieltäydyn lihakastikkeesta ja perunamuusista, se tarjoaa lihakeittoa, jospa se menisi alas. No jos ei mene lihakeittokaan, niin entä jokin makea? Geisha-keksit? Ballerina-keksit? Suklaa? Kuivakakku? Kuivakakku edes?

Mannapuuro?

Rusinasoppa?

Otin mannapuuroa ja rusinasoppaa koska en kestänyt katsoa, miten mummo kärsii. Verensokeri lähti nousuun niin nopeasti että mun päässä heitti ja jouduin menemään makuulle.

Oletko sä sairas, mummo sanoi ja tuli koettamaan otsaa.

Sä olet jääkylmä!

Ja se kietoi mut ukin torkkupeittoon ja puki villasukat jalkaan. Mä en tule selviämään, kun mummo kuolee. Miten mä olisin selvinnyt edes näin vanhaksi ilman mummoa? Mä itken kun mä kirjoitan tätä.

Ja kun heräsin, se keitti mulle teetä. Ja vähän hunajaa, että saat energiaa, enkä taaskaan voinut kieltäytyä. Pieni jääkalikka. Lisbeth muru. Mä yritän sanoa sille, ettei ole nälkä, ettei maistu nyt, mutta se ei ymmärrä, se ei voi ymmärtää, se muistaa pula-ajan ja kertoo usein elämänsä ensimmäisestä appelsiinista, joka oli kuin taivaan mannaa.

Mummo ymmärtää melkein kaiken, mutta tätä se ei voi ymmärtää, ei koskaan. 

Painaudun vasten mummolan karvalankamattoa ja suljen silmäni, hengitän syvään, yritän opetella meditoimaan. Sitten nälkä pyyhkäisee taas yli kivuliaana ja ihanana ja turvallisena, mä tunnen sen luissani, mä tunnen sen joka puolella ja sisimmässäni tiedän, että se on hyvä.

Kateus

Siis JOO, mä olen kateellinen Annikalle sen poikaystävästä. Tiedän että kaikki edellisen postauksen lukeneet tajusivat sen ja ajattelivat että haa, tuo kirjoittaja on vaan kateellinen sen parhaalle kaverille, niin mä sanon sen nyt selvyydeksi suoraan: niin olenkin.

Kun Annika kysyy: "Oletko sä kateellinen mulle?" tai kuittaa hätäpäiten sanotun kiukkuisen kommentin sanomalla "mut sä olet vaan kateellinen", kiellän tietysti kaiken. Kerran sanoin jopa suoraan, että herää pahvi, eikä se vastannut moneen päivään mun snäppeihin, ja emojit sillä on vähentyneet sen jälkeen. Kun juttelin äidille siitä miten Annikan jatkuva hehkutus Nicosta ärsyttää, äiti sanoi, että mun pitää pystyä olemaan iloinen Annikan puolesta, ja onhan mullakin se Jori (joka todennäköisesti silläkin hetkellä pani jotain tosi kuumaa koripalloilijaa).

Koska tämä blogi on kuitenkin 100 % rehellinen, niin sanotaan se nyt suoraan: MÄ OLEN KATEELLINEN ANNIKALLE SEN POIKAYSTÄVÄSTÄ.

Noin, nyt se on sanottu.

Ja nyt HOX kaikki lukijat: Mä en ole vähän vertaa, en tipan tipan tippaa, kateellinen Annikalle juuri Nicosta. Siinä on tärkeä ero.

Mä olen kateellinen Annikalle, KOSKA ANNIKALLA ON POIKAYSTÄVÄ JA MULLA EI. Mä en ole kateellinen Annikalle juuri Nicosta. Tärkeä ero. Nico on luiseva latumerkki, jolla on vieläkin aknea, vaikka se on jo yli 20, ja paskat paperit lukiosta, Nico harrastaa muka jääkiekkoa mutta käytännössä pelaa vaan änäriä jollain pleikkarilla, jota se muuten rakastaa noin sata kertaa enemmän kuin Annikaa, joka kuitenkin antaa sille pimperoa jotta voi edelleen pitää Facebookin suhde-statuksensa parisuhteena.

(Ja joo, tiedän että tämä on kamalan ilkeää. Ei tarvitse ottaa jokaista sanaa kirjaimellisesti. Kunhan puran turhautumista.) Mutta siis pointtina: jos Nico on Annikalle kerran niin sairaan ihana, niin miksi Annikan pitää todistaa se joka välissä? Ei oo viikkoa ilman että Instaan ilmestyy pusikuva ja Faceen rakkauspäivitys. 

Ja edelleen: mä olen kateellinen. Se on ilmiselvää. En kai mä nytkään istuisi tässä kirjoittamassa paskaa MUN PARHAASTA KAVERISTA johonkin blogiin vaan todennäköisemmin istuisin jonkun komean körilään kainalossa katsomassa romanttista komediaa tai syömässä spagettia samalta lautaselta. Olis mustakin kiva julkaista pussailukuvia Instassa ja snäpätä Annikalle takaisin, että munki poikkis on valmistanut kynttiläillallisen ja osti lahjaksi kylpylälahjakortin ja hieronnan! Ja vaikka en löytäis poikaystävää, vähintään toivon, että ne eroaisivat. Niin, tää on niin kamalan ruma ajatus, yhtä ruma kuin minäkin. Mä vaan jotenkin toivoisin, että me voitaisiin taas puhua jostain muusta kuin Annikasta ja Nicosta. Ja että Annika kysyisi multa joskus, mitä mulle kuuluu, koska se haluais kuulla, eikä siksi, että mä kysyisin siltä takaisin ja se voisi kertoa.

Toisaalta myös pelkään sitä hetkeä, kun Annika kysyy, mitä kuuluu. Pelkään, koska a) voinko mä vastata siihen kysymykseen vilpittömästi, kun tiedän, ettei Annika kysy vilpittömästi? ja b) mitä hittoa mulle edes kuuluu?

Niin, mitä mulle kuuluu?

Ainakin tosiasia on, että mä istun tässä nyt kirjoittamassa blogia enkä tee mitään jännittävää. Niska on jumissa koska asento on huono, mutta en siirry tästä sängyltä pöydän ääreen. Mulla on nälkä. Nälkä on ok. Mulla on myös hiukan jano. Vieressä on täytetty vesipulloa, joten sekin asia ratkeaa, kunhan saan tämän virkkeen loppuun.

Mulla ei ole hyvä mieli. Mun mieliala ei ole hyvä. Mä en ole hyvällä mielellä. Jos sillä nyt on mitään merkitystä. Pulmallinen juttu. Jos mieliala ei ole hyvä, niin onko se sitten paha? Vai voiko siihen väliin jäädä kuplaan kellumaan? Koska siltä musta nyt tuntuu. On paha musta mieliala ja on värikäs hyvä mieliala ja mä seison harmaassa pisteessä siinä keskellä.

Mieliala. Hällä väliä mielellä. Mitääkö kaikesta oikeastaan olla aina jotain mieltä, ja pitääkö mielialankin olla sellainen juttu, että se on joko-tai? Hyvää tai pahaa? Mutta kaikessa hyvässä on aina jotain pahaa ja kaikessa pahassa jotain hyvää. Mun mieliala ei ole hyvä, mutta ei se ole myöskään huono, ei täysin, koska huonolla mielellä ainakin voin olla tyytyväinen itseeni.

Kun viimeksi näin Jorin, yö oli samanlainen kuin silloin jouluna mummolassa, paitsi ettei ollut lunta eikä joen päälle olisi voinut juosta. Olisin silti voinut juosta. Kun pääsin kotiin, äiti piikitteli, että ai olin poikaystäväni kanssa romanttisella iltakävelyllä. Se käski kertoa yksityiskohtia, että mitä kaikkea tapahtui, mutta mitä siihen kysymykseen voi vastata?

Tapahtui kaikkein pahin. Se, ettei mitään tapahtunut. Jori jätti minut tyhjäksi tuijottamaan peräänsä. Miehille selän kääntäminen on uskomattoman helppoa ja kivutonta.

Isää näin eilen. Mutta. En jaksakaan kirjoittaa siitä.

Syömiset 4.1. 

Aamupala: kuppi kahvia
Lounas: kuppi kahvia
Välipala: -
Päivällinen: kanakeittoa
Iltapala: ruisleipää ja kurkkua

(Ps. Jos joku huolestui yksityisyyteni puolesta, niin kaikki nimet tässä blogissa on muutettu.)

Synti

Sain joululahjaksi aika paljon rahaa, joten tietysti menin heti törsäämään ne ale-myynteihin. Toisaalta järkevämpää ostaa ne samat jutut nyt halvalla kuin parin kuukauden päästä täyteen hintaan.

Lindexissä sovitin syntisiä pikkuhousuja ja rintsikoita. ("Syntiset." Miksi tuntuu niin hyvältä sanoa alusvaatteita syntisiksi? Ehkä koska Annika sanoo kaikkea mikä etäisestikään liittyy seksiin syntiseksi, vaikka syntinen kuulostaa enemmän positiiviselta kuin negatiiviselta adjektiivilta. Suklaakin on syntisen hyvää, ja homejuustossa on syntisesti rasvaa.) No joo siis, ne alkkarit on viininpunaiset ja niissä on strasseja ja verkkoa ja niistä näkee jopa läpi. Eivät stringit, mutta siinä ja siinä. 

Pukukopissa sovitin niitä omien alkkareiden päälle ja tuijotin itseäni peilistä ja tajusin että näytän oikeasti vastenmieliseltä. Hionneet kainalot, ajamattomat ihokarvat, vatsamakkarat ja tylsä, maantienharmaa tukka, jonka tekokuitupipo oli kaiken lisäksi sähköistänyt. Huono ryhti, kuiva ja finninen iho,  Vatsan kurtut oikein korostuivat niissä kimmeltävissä alkkareissa, samoin mun raskausarvet (lue = läskistä venyneet reidet) ja kaikki selluliittimuhkurat. Mä vaan seisoin siinä, mä seisoin minuutteja ja tuijotin, vaikka mä halusin katsoa pois, mutta mä katsoin; mä katsoin pitkään, kunnes mun silmissä alkoi sumeta. Mä kidutin itseäni, niin se on.

Mä otin ne alkkarit, mutta kaksi kokoa liian pieninä. Ne sopivat minulle, sanotaan kahden kuukauden päästä.

Mutta näin ei kerta kaikkiaan voi jatkua, kyllä sitä mieltä olisivat kaikki. Mä luin kerran jutun toimittajasta, joka meni työn puolesta plastiikkakirurgin luo ottamaan arvion siitä, mitä kaikkia kohtia hänestä pitäisi korjata. Plastiikkakirurgi keksi yli viisikymmentä korjattavaa kohtaa. Viisikymmentä.  Mä en edes keksi kehostani niin montaa kohtaa. Mutta se hetki sovituskopissa oli vähän samanlainen:  mä mietin kaikki kohdat, jotka pitää muuttaa.

Läskit. Ne harmittaa mua kaikkein eniten, sillä niitä ei saa pois rahalla eikä sormia napsauttamalla, vaan se vie aikaa, se vie mun itsekurista ja motivaatiosta riippuen muutamasta viikosta kuukausiin. Pian pitää palata töihin, enkä mä tiedä, onko se hyvä vai paha. Ehkä kiire saa ajatukset pois ruuasta, tai sitten olen kotiin päästyäni niin nälkäinen, että tulee syötyä liikaa niin kuin toissa päivänä makaraonilaatikkoähky. 

Tukka. Varasin jo kampaajan, mutta en tiedä, mitä haluan. Platinaista blondia, vai sittenkin kirkkaanpunaista? Vai ehkä kuparinpunaista? Mahonginpunaista? Ellei sitten tummanruskeaa? Tammenruskeaa? Sävyjä on vaikka millä mitalla. Luulen, että kuparinpunaista.

Selluliitti. Ruokavalio kai auttaa siihen. Mihinkään kauneusleikkaukseen mulla ei olisikaan varaa.

Iho. Se on kamalan kuiva, nenänpielet ihan hilseilevät! Lisäksi leukaan on taas ilmestynyt finnejä. Jostain Demistä luin, että leukaan tulevat finnit on merkki stressistä. Saatanastako mulle on stressiä tullut, nythän on lomaa ja sen kyllä huomaa.

Ihokarvat. Tiedän: pitäisi olla tarkempi. Joillain naisilla ei koskaan kasva missään karvaa, joko ne käyvät sokeroinneissa tai sitten vaan tunnollisesti ajavat karvat aina kun niitä vähänkään ilmestyy. Mulla on kainaloissa ja säärissä, jopa tisseissä kasvaa karvaa, ja jalkovälissä tietysti, koska haloo, kuka muu sinne nykyään katsoo kuin minä? Niin että ketä varten minä ajelisin yhtään mitään pois. Mutta nyt siihenkin tulee muutos. Epilaattoriin ei ole varaa, joten partareillä mennään.

Ei mikään ihme, ettei Jori halunnut olla kanssani paria kertaa enempää. Tokalla kerralla se puristi silmiään kiinni ja varmaan ajatteli jotain muuta, jotain toista.

Raha menee kaikkeen tähän, ja mä olisin halunnut mennä leffaan ja ostaa uudet talvikengät ja ehkä takinkin. Varasin kampaajan ja ostin Body Shopista järjettömästi kaikkea ihanantuoksuista mutta saatanan kallista, ja sitten hommasin ihokuorinnan ja kasvonaamion, vittu KASVONAAMION, tiedän jo miten äiti räkättää mulle ja tarjoaa kurkkusiivuja silmille, vittu se ei kans tajua mistään yhtään mitään. Ostin myös korkokengät, kirppikseltä tosin, mutta ihan kivat, ja kirkkaanpunaisen huulipunan, ja Glitteristä kimaltavan kaulakorun. Ja sitten syntiset alusvaatteet, joihin en vielä edes mahdu. 

Kun olen valmis, lähden ulos ja löydän jonkun, ja sitten en enää koskaan ajattele Joria. Ja kaikki katsovat mua, kaikki näkevät mut, nyt ei kukaan näe, Jorikaan ei näe, mutta silloin näkee!

Bussissa matkalla kotiin mietin syntisyyttä. Se mitä minä teen on ilman muuta syntiä, jos miettii kuolemansyntejä. Ahneus, rahaa meni saatanasti vaikka olisin voinut lahjoittaa kaiken Afrikkaan ja sieluni olisi puhdas. Kohtuuttomuus, mihin mä muka tarvitsin niitäkin E-vitamiinivoiteita, saati niitä alusvaatteita, tai kenkiä? Kateus, tietysti mä kadehdin kaikkia kauniita ihmisiä, ja Annikaakin kadehdin. Laiskuus, mä en olis tässä kondiksessa jos en olisi niin laiska. Ylpeys, ylpeys on sama kuin turhamaisuus, ja turhamaistahan tämä kaikki on niille, jotka eivät näe korkeampaa päämäärää. Viha, vihaanhan mä kaikkea, Joria ja Jorin naisia ja itseäni ja Annikaakin ja kaikki koulun idiootteja. Himo, himo on kysymysmerkki. Himo, tai aviorikos. Huorintekeminen. Haluan mä, mutta haluanko mä halun vuoksi, vai siksi, että mut viimein hyväksyttäisiin, että mä viimein kelpaisin?

Mä joudun tasan varmasti helvettiin.

Syömiset 1.1. 

Aamupala: omena

Lounas: 4 dl pinaattikeittoa ja kananmuna

Välipala: omena

Päivällinen: riisiä, kanaa ja salaattia

Iltapala: omena

Liikunta: hyötyliikunta

Syömiset 2.1.

Aamupala: omena ja porkkana

Lounas: eilistä riisiä ja kanaa ja salaattia

Välipala: teessä hunajaa

Päivällinen: makaronilaatikkoa ja ketsuppia, 

porkkanaraastetta

Iltapala: -

Liikunta: kävin uimahallissa

Syömiset 3.1.

Aamupala: Ruisleipää, levitettä ja kurkkua

Lounas: omena

Välipala: omena

Päivällinen: makaronilaatikkoa ja ketsuppia,

porkkanaraastetta

Iltapala: omena 

Liikunta: tein vatsalihaksia ja lankutin

Tänään olen juonut kupin kahvia.

Salaisuus

Okei, viime teksti oli vähän turhan kärkäs alkuunpolkaisu ja purkaus, mutta nyt homma alkaa oikeasti. Olisi tietysti luonnollista aloittaa vasta vuodenvaihteen jälkeen, kun kaikki muutkin ns. aloittavat uuden elämän, mutta mäpäs otan varaslähdön! Tietysti annan uudenvuodenlupaukseni, mutta enää ei oo päivääkään hukattavaksi.

On itsestäänselvää, etten kerro kenellekään, että musta tulee tähtikirkas. Jollain lailla en tajua sitä. Äiti voisi olla tukena, me voitaisiin jopa laihduttaa yhdessä, se tietää kyllä, mistä on kysymys, mutta jotenkin mä en luota siihen enää sen jälkeen, kun se heitti Lissullakin-on-jo-poikaystävä -läppää kaikille siks, että olin käynyt Jorin kanssa kävelyllä. No, se on eri tarina sitten, kerron ehkä joskus. Ja mummolle se kertoi, että mulla on suolisto-ongelmia, vaikka mä erikseen sanoin, että et sitten kerro niistä kenellekään, et edes mummolle. Niin että ymmärtäisikö se tätäkään, varmaan huutelisi kaikille, että mä ja Lissu ollaan yhteislaihiksella.

Mutta ennen kaikkea siksi mä en kerro sille, ettei se uskoisi mua. Eikä se uskoisi muhun. Näin se keskustelu menisi:

Minä: "Äiti, mä olen ajatellut alkaa vähän keventää."

Äiti: "Miten niin keventää? Kevyestihän me syödään muutenkin."

Minä: "Niin, mutta vähän katsella kiloja. Tiputtaa pikkuisen painoa. Laihduttaa."

Äiti: "Eihän sulla ole mitään tarvetta laihduttaa! Minä se tässä olen, joka pitäisi laittaa kunnon laihdutuskuurille. Oletko kuullut uudesta dieetistä, siitä jossa syödään omena ennen jokaista ateriaa?"

Minä: "Niin mutta on mulla vähän ylipainoa. Ja siitä olisi hyvä päästä eroon nyt tässä vaiheessa, kai säkin tiedät, että nuoruuden ylipaino voi muuttua vanhemmiten vaikeaksi lihavuudeksi."

Äiti: "Niin, mutta sä olet edelleen kasvava ja kehittyvä nuori." (Edelleenkin: täytän kevättalvella 20). "Sulla ei oo mitään tarvetta edes keventää. Tuossa iässähän paino tippuu ihan itsestään, nuorilla aineenvaihdunta on niin nopea vielä, toisin kuin meillä keski-ikäisillä! Haetaanko tänään pitsaa?"

Niin että ei, en ajatellut kertoa äidille. Ostan vaikka omat ruokani sitten. Ja säästän kuntosalikorttiin. Niin, se olis äidille kertomisessa hyvä, että sitten se voisi tukea mua rahallisesti. Mutta oikeasti se nauraisi perseensä irti, jos pyytäisin kuntosalikorttia tai kymppikorttia. "Meidän Lissuko salilla, vaikea kuvitella!" Niin on vaikea kuvitella, kun mua ei oo koskaan kannustettu liikkumaan, pelkästään lytätty jo perheen puolesta, saati koulun, ja sitten joku vielä ihmettelee, miten musta on tullut tällainen plösö.

Annikalle kertoisin muuten, mutta sitä ei ole kiinnostanut mun asiat sen jälkeen, kun se löysi Nikonsa. Tai näennäisesti tietysti kiinnostaa, se kyselee vähän väliä, mitä kuuluu, mutta se kysyy oikeasti vaan, jotta voisi taas kertoa, miten ihana Niko on, miten hellä ja miten komea ja herkkä ja kaikkea mitä muut jätkät ei vaan ole. Mä en tiedä, miten mä kertoisin sille, etten mä halua kuulla koko ajan. Sen jälkeen kun Jori lähti, musta on tuntunut, etten mä kelpaa kenellekään. No, sekin on toinen tarina. Ja se asia muuttuu. Mä kelpaan kaikille sen jälkeen, kun musta on tullut tähtikirkas.

Isälle luonnollisesti en kerro. Pleksin läpi ei koskaan puhuta mistään oikeasta. En usko, että se edes huomaa sitten mitään.

Ainut mahdollisuus olisi mummo, mutta mummoa mä en tahdo huolestuttaa, se ei ansaitse vaarin syövän lisäksi yhtään kannettavaa enää. Mummoa mä pelkään tavallaan. Se on niin lämmin ja pehmeä. Se sanoisi oikeat sanat ja kieltäisi minua jatkamasta. Tiedän, että se kieltäisi jatkamasta. Tai ei kieltäisi, se saisi lopettamaan ennen kuin aloitan, ja siksi en kerro mummolle.

Sekin on ongelmallista, että jos kerron kaikille, että aion laihtua kirkkaaksi ja ihanaksi, niin sitten on noloa, jos se ei onnistukaan. Mutta mä luotan siihen, että se onnistuu, koska mä näen jo sinne asti. Mä olen jo koskenut kirkkautta, joten miten mä voisin ajatella, että maalliset nautinnot, kuten ruoka, olisivat jotenkin tärkeämpiä?

Nälän tunne ei ole kaukana jumaluuden tai jumalallisuuden tunteesta. Tätä samaa tunnetta kristityt kokevat kirkossa ja muslimit pyhiinvaelluksella ja buddhalaismunkit meditoituaan kolmekymmentä vuotta. Täydellinen kirkkaus vaatii puhtautta, ja puhtautta saa vaan, jos tyhjentää kehonsa kaikesta turhasta. En päästä enää rasvaa ja sokeria ja hiilareita mun ja taivaallisuuden väliin. Mä olen jo ollut siellä, ja mä menen sinne lopullisesti. Sitten kaikki näkevät, sitten kaikki sokaistuvat.

Nälkä. Nälkä kalvaa mua, luita, lihaksia. Pyörryttää, mutta enää ei väsytä. Janottaa, mutta se ei haittaa, koska vettä saa juoda niin paljon kuin maistuu, vedessä kaloreita on nolla. Huippaa, mutta se on vain tempautumisen tunnetta. Kohta olen jossain korkeammalla kuin kukaan muu. Istun lattialla ja tunnustelen nälkää kylkiluiden välissä ja nautin siitä. Mun on opittava nauttimaan siitä. Toisilla olkoon kulinaariset nautinnot, joillain kolmansilla seksi, neljänsillä huumeet, minulla nälkä.

Mutta erona kaikkiin syöppöihin ja seksimaanikoihin ja narkkareihin on, että ainoastaan minä pääsen taivaaseen. Musta tulee tähtikirkas, taivaallinen, jumalallinen, puhdas, askeettinen, höyhenenkevyt, ohut, ihana, ja valo paistaa musta läpi.

Kevyt aloitus eli eilisen (29.12.) syömiset:

Aamupala: Yosa-kaurajukurtti

Lounas: 4 dl tomaattikeittoa, raejuustoa

Välipala: porkkana

Päivällinen: porkkana, raejuustoa

Iltapala: Yosa

Liikunta: 6 km lenkki

Tähtikirkas

Jouluaattona mulla viimein napsahti.

Olin jo kaksi päivää ennenkin kuunnellut sitä äidin valitusta. Jo ennen ateriaa se alkoi: "Kauhee ku mä oon niin läski, makkarat oikein löllyy", ja se puristeli vatsaansa joulumekon läpi, kun mummo kattoi pöytää. "Kauhee määrä kaloreita tässäkin, oikein kermaista laatikkoa ja rasvaista lohta ja kinkkua ja oi vielä kermaista vaahtoakin rosollin kanssa, vatsa ei tykkää", se jatkoi koko jouluaterian. Mä olen aina tykännyt jouluruuasta, varsinkin laatikoista ja lohesta, vaikka moni niitä inhoaakin. Mutta jokainen haarukallinen tuntui yhtäkkiä vaikealta, tai ei vaikealta, olis maistunut kyllä, mutta jotenkin väärältä. "Ota Lissu lisää lanttulaatikkoa, sun herkkua, mummo on sua varten vääntänyt", äiti sanoi ja itsekin santsasi, vaikka just oli tuominnut kermaiset laatikot syntinä. Ja se santsasi aterialla toisenkin kerran. Ja mikä vitun Lissu, mun teki mieli kivahtaa sille.

Äiti saattoi vielä kaikki muutkin noloon tilanteeseen, kun selitti, miten läski on ja miten hänen ei pitäisi ottaa enää yhtään kinkkua. Kyllä kaikki se näkee, että äiti on läski! Ja mitä siihen pitäisi sitten sanoa? Nautit sinä Leena nyt vaan jouluruuasta, mummo yritti jotain. Pitääkö sitä toitottaa?

Kaikki varmaan ajatteli, että musta tulee vielä samanlainen, mulle on aina jouluruoka maistunut. 

Ruuan jälkeen luumurahkaa ja kahvit ja konjakit ja Fazerin parhaita. "Aijai kun syötiin raskas ateria ja sitten vielä suklaata perään, tiesittekö miten paljon konjakissakin on kaloreita", äiti jatkoi saarnaansa. Pyysikö se jotenkin anteeksi sillä kaikilta? Halusiko se osoittaa, että tässä ja tuossa on kamala määrä kaloreita ja kyllä hän sen tietää ja tietää ettei hänen pitäisi niitä ottaa kun hän on läski? Konjakkia mulle ei myöskään annettu, vaikka olen jo melkein 20. Mä olen niille vieläkin se pikku Lissu, joka konttasi mummolan lattialla ja pöydän alla ja pöydän alle sille annettiin Pandan konvehteja ja sehän söi hyvällä halulla, äitinsä tytär.

Aterian jälkeen mä kiipesin ullakolle, koska vaan vitutti se koko show. Ja siellä äidin vanhassa huoneessa oli ikivanha viisarivaaka, pölyn peitossa, mutta varmaan ihan toimiva. Se oli ihan kuin viestinä mulle, siis ihan kuin merkki, mun joulun oma jeesuslapsi. Ja mä pyyhin sitä, nielaisin jo valmiiksi angstia ja pettymystä ja surua ja vihaa, ja mä astuin siihen, ja sitten jokin mussa romahti, kaatui, katkesi, kääntyi ympäri.

66,5!

Kuus-kyt-vitun-kuus-ja-puoli-jumalauta!

Mä olen 168 pitkä. Kilot on lähellä senttejä, liian lähellä. Mun teki mieli romahtaa siihen lattialle, mutta ajattelin, että ehkä se vanha paska vaaka vääristää ja tää ei oo totta, ja revin vaatteet pois päältä.

Silti 66 kiloa. No sä söit just raskaan jouluaterian, yritin taas lohduttaa itseäni, ehkä se on vähemmän, paljon paljon vähemmän. Mutta mä tiesin, että se on valehtelua, ja voihan se vanha vaaka vääristää vääräänkin suuntaan.

Mä mietin äitiä sille vaa'alle. Äidin vanha vaaka, ehkä äitikin on nuoruudessaan kasikytluvulla katsellut sitä viisaria ja nähnyt miten se kiekko pyörähtää ja näyttää aina, aina vaan isompaa lukemaa, ja äiti on sen koko ajan tiennyt, mutta se ei ole tehnyt mitään, SE EI OLE TEHNYT MITÄÄN, ja siitä on tullut tuollainen jättiläinen joka joulupöydässä pilaa kaikkien nautinnon selittämällä, miten epäterveellistä jouluruoka on.

Mä olen äitini tytär, mä tiedän sen niin. Me tykätään samoista konvehdeista, me aina tapellaan mintuista ja karpaloista.

Ja mä juoksin alakertaan, otin takin ja kengät, tuutko Lissu katsomaan Ihmeellinen on elämä, sanoin että haluan vähän raitista ilmaa, ja siinä tapahtui viimeinen naksahdus, kun äiti huusi: "Ihan hyvä tehdä pieni lenkki tuollaisen aterian päälle, ettei rasva jämähdä lanteille!" Mummo aloitti ehkä jotain että äläs Leena nyt, mutta mä olin siinä vaiheessa oven suussa enkä enää kuullut. Ja mä juoksin ulos, mä juoksin maantielle ja pellolle ja pellon yli ja joelle ja jäälle asti, mulla oli loputtomasti energiaa, tuntui siltä, ateria nosti happoja kurkkuun. Kiruin minkä kehtasin. Vaikka ei siellä, maaseudulla, ketään olisi ollut kuulemassakaan. Ja mä jäin siihen, lumiselle jäälle, jolla me oltiin joskus luisteltu, kun talvet oli vielä kunnollisia ja kun oli huoleton lapsuus ilman kaloreita.

Jotenkin mä en kai edes ajatellut, kestääkö se jää. Se ei tuntunut yhtään tärkeältä.

Ja kun lumi pisteli polvissa ja pakkanen kutitti keuhkoissa ja jouluruoka poltteli vatsassa ja kurkussa ja räkä valui nenästä ja mun kyyneleet jäätyivät poskille jääkiteiksi ja kuu vain valaisi, kirkkaus tuli.

Kirkkaus!

Sillä hetkellä kaikki oli kirkasta, selkeää, ilman muuta juuri niin.

Lumi jo tuli housuista läpi ja alkoi kirveltää iholla, mutta se kipu tuntui niin hyvältä. Se kai kuului asiaan. Kylmyys viilsi luita kun pysähdyin, mutta sekin tuntui hyvältä. Se tuntui niin oikealta.

Mun lempisana suomen kielessä on tähtikirkas. Se yö oli juuri sellainen, tähtikirkas, taivas täydellisen auki, ja mä olin myös täydellisen auki, ja kirkas, ja jääkidekyyneleet poskilla sittenkin timantteja.

Mun kehostakin tulisi kirkas. Kaikki valo tulisi läpi, ja mä hohtaisin. En enää olisi epäpuhdas tai likainen, en enää täynnä kaikkea mikä ei minuun kuulu, vaan mä olisin yksi hohtava tähti itsekin. Kimalteleva, valoisa, täydellinen, ja kaikki näkisivät sen, ja kaikki katsoisivat mua sokaistuen. Ne eivät enää näkisi sitä kaikkea rumaa, mitä tähän asti.

Kaikki olikin oikeastaan helppoa, yksinkertaistakin.

Musta tuli tähtikirkas.