Kivusta nautintoon

Makaan mummon luona räsymatolla ja tunnustelen nälkää vatsanahan alla. Se on välillä kuin orgasmi, yltyy toisinaan niin kovaksi, että koko mieli tyhjenee. Mutta sikälikin oikein voimakas nälkä on kuin orgasmi, että se on niin lähellä nautintoa. Se on lähellä nautintoa, kun sen tunnistaa ja tunnustaa nautinnoksi. Kun ymmärtää, ettei siinä ole mitään pelättävää - oikein voimakas nälkä on turvallinen tunne, sillä silloin tietää, että on ollut kauan syömättä ja että vaara on yhä kauempana.

Makaan räsymatolla lattialla, silitän sileää vatsanahkaa, joka on päivä päivältä alempana. Ei ole mitään hätää, vatsa, yritän hillitä sitä - tämä on sinun ja minun ja meidän parhaaksemme. Se rauhoittuu, mutta yltyy kouristukseksi taas uudelleen ja ottaa minut valtaansa kuin voimakas orgasmi.

Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän, laulaa Apulanta muistaakseni.

Tulin hiihtolomaksi mummolaan, koska se oli aina tapana - vaikkei tällaisella opiskelupaikattomalla lusmulla tietenkään ole mitään oikeaa lomaa. Tiesin kyllä, mitä siitä seuraa, mutta onneksi me käytiin luistelemassa niin kuin ennen vanhaan, ja pyöriminen pitäen käsistä kiinni sai mut nauramaan, ja kuinka paljon nauraminen kuluttaakaan energiaa! En ole pitkään aikaan nauranut, koska on väsyttänyt. Paljon muuta en ole jaksanut tehdä.

Mummo kyselee, olenko sairas. Se on sitä sukupolvea, joka ei kestä, jos vieraalla ei ole koko ajan jotain syötävää nenän edessä. Kun kieltäydyn lihakastikkeesta ja perunamuusista, se tarjoaa lihakeittoa, jospa se menisi alas. No jos ei mene lihakeittokaan, niin entä jokin makea? Geisha-keksit? Ballerina-keksit? Suklaa? Kuivakakku? Kuivakakku edes?

Mannapuuro?

Rusinasoppa?

Otin mannapuuroa ja rusinasoppaa koska en kestänyt katsoa, miten mummo kärsii. Verensokeri lähti nousuun niin nopeasti että mun päässä heitti ja jouduin menemään makuulle.

Oletko sä sairas, mummo sanoi ja tuli koettamaan otsaa.

Sä olet jääkylmä!

Ja se kietoi mut ukin torkkupeittoon ja puki villasukat jalkaan. Mä en tule selviämään, kun mummo kuolee. Miten mä olisin selvinnyt edes näin vanhaksi ilman mummoa? Mä itken kun mä kirjoitan tätä.

Ja kun heräsin, se keitti mulle teetä. Ja vähän hunajaa, että saat energiaa, enkä taaskaan voinut kieltäytyä. Pieni jääkalikka. Lisbeth muru. Mä yritän sanoa sille, ettei ole nälkä, ettei maistu nyt, mutta se ei ymmärrä, se ei voi ymmärtää, se muistaa pula-ajan ja kertoo usein elämänsä ensimmäisestä appelsiinista, joka oli kuin taivaan mannaa.

Mummo ymmärtää melkein kaiken, mutta tätä se ei voi ymmärtää, ei koskaan. 

Painaudun vasten mummolan karvalankamattoa ja suljen silmäni, hengitän syvään, yritän opetella meditoimaan. Sitten nälkä pyyhkäisee taas yli kivuliaana ja ihanana ja turvallisena, mä tunnen sen luissani, mä tunnen sen joka puolella ja sisimmässäni tiedän, että se on hyvä.