Tähtikirkas

Jouluaattona mulla viimein napsahti.

Olin jo kaksi päivää ennenkin kuunnellut sitä äidin valitusta. Jo ennen ateriaa se alkoi: "Kauhee ku mä oon niin läski, makkarat oikein löllyy", ja se puristeli vatsaansa joulumekon läpi, kun mummo kattoi pöytää. "Kauhee määrä kaloreita tässäkin, oikein kermaista laatikkoa ja rasvaista lohta ja kinkkua ja oi vielä kermaista vaahtoakin rosollin kanssa, vatsa ei tykkää", se jatkoi koko jouluaterian. Mä olen aina tykännyt jouluruuasta, varsinkin laatikoista ja lohesta, vaikka moni niitä inhoaakin. Mutta jokainen haarukallinen tuntui yhtäkkiä vaikealta, tai ei vaikealta, olis maistunut kyllä, mutta jotenkin väärältä. "Ota Lissu lisää lanttulaatikkoa, sun herkkua, mummo on sua varten vääntänyt", äiti sanoi ja itsekin santsasi, vaikka just oli tuominnut kermaiset laatikot syntinä. Ja se santsasi aterialla toisenkin kerran. Ja mikä vitun Lissu, mun teki mieli kivahtaa sille.

Äiti saattoi vielä kaikki muutkin noloon tilanteeseen, kun selitti, miten läski on ja miten hänen ei pitäisi ottaa enää yhtään kinkkua. Kyllä kaikki se näkee, että äiti on läski! Ja mitä siihen pitäisi sitten sanoa? Nautit sinä Leena nyt vaan jouluruuasta, mummo yritti jotain. Pitääkö sitä toitottaa?

Kaikki varmaan ajatteli, että musta tulee vielä samanlainen, mulle on aina jouluruoka maistunut. 

Ruuan jälkeen luumurahkaa ja kahvit ja konjakit ja Fazerin parhaita. "Aijai kun syötiin raskas ateria ja sitten vielä suklaata perään, tiesittekö miten paljon konjakissakin on kaloreita", äiti jatkoi saarnaansa. Pyysikö se jotenkin anteeksi sillä kaikilta? Halusiko se osoittaa, että tässä ja tuossa on kamala määrä kaloreita ja kyllä hän sen tietää ja tietää ettei hänen pitäisi niitä ottaa kun hän on läski? Konjakkia mulle ei myöskään annettu, vaikka olen jo melkein 20. Mä olen niille vieläkin se pikku Lissu, joka konttasi mummolan lattialla ja pöydän alla ja pöydän alle sille annettiin Pandan konvehteja ja sehän söi hyvällä halulla, äitinsä tytär.

Aterian jälkeen mä kiipesin ullakolle, koska vaan vitutti se koko show. Ja siellä äidin vanhassa huoneessa oli ikivanha viisarivaaka, pölyn peitossa, mutta varmaan ihan toimiva. Se oli ihan kuin viestinä mulle, siis ihan kuin merkki, mun joulun oma jeesuslapsi. Ja mä pyyhin sitä, nielaisin jo valmiiksi angstia ja pettymystä ja surua ja vihaa, ja mä astuin siihen, ja sitten jokin mussa romahti, kaatui, katkesi, kääntyi ympäri.

66,5!

Kuus-kyt-vitun-kuus-ja-puoli-jumalauta!

Mä olen 168 pitkä. Kilot on lähellä senttejä, liian lähellä. Mun teki mieli romahtaa siihen lattialle, mutta ajattelin, että ehkä se vanha paska vaaka vääristää ja tää ei oo totta, ja revin vaatteet pois päältä.

Silti 66 kiloa. No sä söit just raskaan jouluaterian, yritin taas lohduttaa itseäni, ehkä se on vähemmän, paljon paljon vähemmän. Mutta mä tiesin, että se on valehtelua, ja voihan se vanha vaaka vääristää vääräänkin suuntaan.

Mä mietin äitiä sille vaa'alle. Äidin vanha vaaka, ehkä äitikin on nuoruudessaan kasikytluvulla katsellut sitä viisaria ja nähnyt miten se kiekko pyörähtää ja näyttää aina, aina vaan isompaa lukemaa, ja äiti on sen koko ajan tiennyt, mutta se ei ole tehnyt mitään, SE EI OLE TEHNYT MITÄÄN, ja siitä on tullut tuollainen jättiläinen joka joulupöydässä pilaa kaikkien nautinnon selittämällä, miten epäterveellistä jouluruoka on.

Mä olen äitini tytär, mä tiedän sen niin. Me tykätään samoista konvehdeista, me aina tapellaan mintuista ja karpaloista.

Ja mä juoksin alakertaan, otin takin ja kengät, tuutko Lissu katsomaan Ihmeellinen on elämä, sanoin että haluan vähän raitista ilmaa, ja siinä tapahtui viimeinen naksahdus, kun äiti huusi: "Ihan hyvä tehdä pieni lenkki tuollaisen aterian päälle, ettei rasva jämähdä lanteille!" Mummo aloitti ehkä jotain että äläs Leena nyt, mutta mä olin siinä vaiheessa oven suussa enkä enää kuullut. Ja mä juoksin ulos, mä juoksin maantielle ja pellolle ja pellon yli ja joelle ja jäälle asti, mulla oli loputtomasti energiaa, tuntui siltä, ateria nosti happoja kurkkuun. Kiruin minkä kehtasin. Vaikka ei siellä, maaseudulla, ketään olisi ollut kuulemassakaan. Ja mä jäin siihen, lumiselle jäälle, jolla me oltiin joskus luisteltu, kun talvet oli vielä kunnollisia ja kun oli huoleton lapsuus ilman kaloreita.

Jotenkin mä en kai edes ajatellut, kestääkö se jää. Se ei tuntunut yhtään tärkeältä.

Ja kun lumi pisteli polvissa ja pakkanen kutitti keuhkoissa ja jouluruoka poltteli vatsassa ja kurkussa ja räkä valui nenästä ja mun kyyneleet jäätyivät poskille jääkiteiksi ja kuu vain valaisi, kirkkaus tuli.

Kirkkaus!

Sillä hetkellä kaikki oli kirkasta, selkeää, ilman muuta juuri niin.

Lumi jo tuli housuista läpi ja alkoi kirveltää iholla, mutta se kipu tuntui niin hyvältä. Se kai kuului asiaan. Kylmyys viilsi luita kun pysähdyin, mutta sekin tuntui hyvältä. Se tuntui niin oikealta.

Mun lempisana suomen kielessä on tähtikirkas. Se yö oli juuri sellainen, tähtikirkas, taivas täydellisen auki, ja mä olin myös täydellisen auki, ja kirkas, ja jääkidekyyneleet poskilla sittenkin timantteja.

Mun kehostakin tulisi kirkas. Kaikki valo tulisi läpi, ja mä hohtaisin. En enää olisi epäpuhdas tai likainen, en enää täynnä kaikkea mikä ei minuun kuulu, vaan mä olisin yksi hohtava tähti itsekin. Kimalteleva, valoisa, täydellinen, ja kaikki näkisivät sen, ja kaikki katsoisivat mua sokaistuen. Ne eivät enää näkisi sitä kaikkea rumaa, mitä tähän asti.

Kaikki olikin oikeastaan helppoa, yksinkertaistakin.

Musta tuli tähtikirkas.